Disaster. Part 2.

Vaikka Michael on luvannut sohvansa käyttööni, uskon asunnon löytyvän helpommin, jos olen vuokraamassa sitä heti helmikuun alusta sen sijaan, että yrittäisin etsiä paikkaa keskellä kuuta. Olen siis lähettänyt toistakymmentä viestiä eri asunnoista. Valtaosaan ei ole vastattu, mutta olen saanut muutaman asuntonäytön sovittua. Kilpailu on kuitenkin todella kovaa. Kävin tiistaina katsomassa todella kaunista asuntoa jonkun matkan päästä kaupungista, jossa olisi ollut oma kylpyhuone ja asunnon omistajalla hurmaava koiranpentu Sofi. Nainen jo lupaili, että voisin käydä Sofin kanssa kävelyillä läheisessä puistossa. Vuokra oli kuitenkin todella kova, 450 e + 60-80 e käyttökustannuksia, eli 510-530 e kuussa. Jäin miettimään asiaa yön yli ja kun otin naiseen yhteyttä seuraavana aamuna, hän vastasi että I'm so sorry dear, it's no longer available. Uskomatonta, että asunnot menevät nokan edestä yhdessä yössä! Haavekuvan särkyminen minusta ja pikku Sofista kävelemässä aurinkoisessa Giardiani Margheritassa oli niin kova pettymys, että piti ihan kyyneleitä pyyhkiä silmistä. Nainen tuntui olevan todella pahoillaan, sillä hän lähetti vielä toisen anteeksipyynnön perään. Ymmärrän kuitenkin hyvin, sillä huoneen vuokrannut poika pystyi vuokraamaan paikan muutaman kuukauden pitemmäksi aikaa, mitä itse olisin voinut.

Tiistain jälkeen olen käynyt katsomassa kolmea eri asuntoa. Ensimmäinen oli vanhahko ja huonolla sängyllä, sekä ihan junaradan vieressä. Eniten minua vaivasi kuitenkin se, kun vuokranantaja kertoi, ettei alueelle kulje busseja iltakahdeksan jälkeen. Asunnolta on sen verran matkaa yliopistolle, että päätin hylätä sen. Toinen asunto oli todella kiva. Huone oli pieni kuin sillipurkki, mutta vuokra oli hyvin kohtuullinen ja asunto oli vasta rempattu sekä aivan keskustassa. Olisin todella halunnut vuokrata huoneen, mutta omistaja sanoi, että eräs toinen tyttö on kysellyt asunnosta ensin ja tyttö olisi vuokraamassa huoneen lyhyemmäksi aikaa kuin minä. Omistaja yllättäen suosi lyhytaikaisempia vuokrasuhteita. Ilmeisesti hän ei halunnut, että asunnossa on koko ajan joku toinenkin pyörimässä, sillä hän asui itse asunnon toisessa huoneessa. Tänään hän ilmoitti, että toinen tyttö oli varannut huoneen. Argh. Kolmas huone, jota kävin katsomassa oli aivan kamala. Se oli kuin itäblokin maasta, tai Tshernobylin autioittamasta kylästä. Laastit tippuivat seiniltä, kaakeleita oli irti. Asuntoa ei voi kuvailla oikein edes koruttomaksi, sillä sekin on jo optimistinen näkemys sen kunnosta.

Yksi Bolognan nähtävyyksistä, Kaksi Tornia 

eli Due torri, kuten paikalliset sanovat.

Minulla on sovittuna onneksi vielä kaksi asunnon näyttöä. Molemmat ovat kaupungin ulkopuolella ja melko pitkän matkan päässä yliopistosta, mutten tiedä auttaako tässä kohtaa hirveästi nirsoilla etäisyyksien suhteen, jos asunnot ovat muuten hyviä. Toista menen katsomaan lauantaiaamuna ja toisen näen sunnuntai-iltapäivänä. Toivottavasti noissa asunnoissa ei ole kilpailevia ottajia, etten jää taas kuin nallin kalliolle. Törmäsin tässä myös muuten yhteen huijausasuntoilmoitukseen Erasmus-palstalla. Otin yhteyttä asunnosta sitä vuokraavaan henkilöön ja hän lähetti minulle jopa kuvia sähköpostiin. Epäilykset heräsivät siinä vaiheessa kun hän väitti olevansa miehensä kanssa Ukrainassa, ja saisin asunnon avaimet postissa takuuvuokraa vastaan. Yeah right. Tällaisia huijauksia tapahtuu käsittääkseni aika paljonkin. Asunnon vuokraksi ilmoitettiin myös naurettavan alhainen summa, puolet siitä mitä vastaavat huoneet normaalisti täällä maksavat. Raportoin asuntoilmoituksen ryhmän ylläpitäjille ja he poistivat ilmoituksen sekä käyttäjän ryhmästä. 

Asunto-ongelmat eivät ole ainoita, jotka ovat saaneet otsasuoneen tykyttämään. Minun oli tarkoitus ostaa virolaiselta Erasmus-vaihtarilta hänen pyöränsä ennen kuin hän palaa kotimaahansa, mutta hän ilmoittikin minulle viime viikonloppuna, että pyörästä oli joku toinen tyyppi ehtinyt kysellä ensin ja tuo tyyppi oli päättänyt ottaa pyörän. Kyselin parista muusta pyörästä, joista en saanut koko viikolla vastausta. Tänään lopulta toisen pyörän myyjä otti yhteyttä minuun ja ilmoitti olevansa tänään Bolognassa ja pyörän vielä saatavilla, jos olen edelleen siitä kiinnostunut. Vastasin hänelle kolmen minuutin sisään, mutten ole taas kuullut hänestä mitään koko päivänä. Joku todennäköisesti vastasi hänelle nopeammin kuin kolmessa minuutissa  Ihmisten ailahtelevaisuus täällä on todella piinaavaa! Eilenkin kun kävin katsomassa sitä yhtä kivaa pientä huonetta jota en saanut, sanoi asunnon omistaja minulle, että jos toinen tyttö päättää vuokrata huoneen, olisi huone silti saatavilla helmikuuksi. Hän siis ehdotti, että voisin vuokrata huoneen kuukaudeksi, ennen kuin toinen  tyttö saapuisi maaliskuussa. Hänen ilmoitettuaan tänään tytön varanneen huoneen kyselin häneltä mahdollisuudesta vuokrata huone helmikuuksi, mutta hän ei ole vastannut minulle mitään. 

Minulle kerrottiin varmaan sataan kertaan ennen lähtöäni, että italiailaisille asiat eivät ole niin justiinsa. Että professorit saattavat tulla luennoille puolituntia myöhässä tai eivät ilmesty paikalle lainkaan. En ajatellut asian olevan minulle kovin suuri ongelma, mutta näiden asuntojen ja pyörien kanssa pää meinaa pimahtaa. En ymmärrä, miten ihmiset pystyvät elämään kaiken tällaisen epävarmuuden keskellä. Ettei sitouduta lupauksiin tai ilmoitella muutoksista. Ihmiset ovat onneksi täällä kuitenkin todella ystävällisiä. Esimerkiksi kun huutelin Erasmus-palstalla, että miltäköhän operaattorilta kannattaisi ostaa liittymä, eräs poika vastasi minulle privaattiviestillä, että monet vaihtarit käyttävät Windiä. Kun kyselin osaako hän sanoa pystyvätkö Windin myyjät palvelemaan minua englanniksi, hän vastasi paljon puhuvasti "Oh", ja kysyi perään olenko kaupungissa. Hän sanoi voivansa tulla auttamaan minua liittymän ostossa, jos tulen kaupunkiin tunnin sisään. Kiisin tapaamispaikalle ja tutustuin Yosefiin, joka on asunut Italiassa kaksi vuotta. Windillä eräs myyjä puhuikin englantia, mutta oli joka tapauksessa todella mahtavaa, kun joku välitti siitä, miten minulle kävisi. By the way, en sitten tarvinnutkaan liittymän hankkimista varten sitä verokoodia, jota lähdin viikko sitten perjantaina hakemaan ja joka päättyi kutakuinki katastrofiin. Ilmeisesti puhelinliikkeet tekevät täällä niin, että he luovat ulkomaalaisille feikin verokoodin, jotta saavat liittymän rekisteröityä. Verokoodi koostuu mm. syntymäajasta, nimikirjaimista ja muista henkilötiedoista, joten epävirallisen koodin tekemiseen löytyy netistä jopa erilaisia laskureita. Taitaa pitää paikkansa, kun eräässä matkaoppaassa todettiin, että Italiassa on melkein elämänohje sutkautus "Fatta la legge, trovato l'inganno", eli säädetään ensin laki ja etsitään sitten siitä porsaanreikä.

Veronumeron metsästysreissun jälkeiset rakot eivät ainakaan 
osoita paranemisen merkkejä viikonkaan jälkeen. 
Pretty unpretty.

Liittymän oston jälkeen Yosef tarjosi minulle kahvit ja istuskelimme vajaan tunnin juttelemassa niitä näitä. Hän kertoi auttavansa muitakin Erasmus-vaihtareita, sillä hän muistaa, millaisia ensimmäiset viikot olivat hänelle täällä. Sain häneltä kysyttyä myös, miten Bolognan busseilla liikutaan! Lipun voi ostaa bussissa olevasta kolikkoautomaatista, mutta siihen pitää olla tasaraha 1,50 e, tai sitten voi maksaa 2 euron kolikolla saamatta vaihtorahoja takaisin. Ihmiset käytännössä ostavat bussilippunsa aina tupakkakioskeista. Liput ovat kioskeilla myös hieman halvempia, yhden lipun hinta on 1,20 e. Lippuja voi ostaa joko yksittäisiä kappaleita tai yhden lipun, joka sisältää kymmenen matkaa. Alle 26-vuotiaille myydään lisäksi kuukausilippuja, jotka maksavat 27 e.

Koska minä nyt olen vain minä, niin puhelinliittymän hankkiminenhan ei voinut kaikesta saamastani avusta huolimatta mennä niin kuin Strömsössä. Liittymä toimi pari päivää hyvin, mutta aloin ihmetellä tiistaina, miksi 3G ei toimi. Ajattelin verkon kaatuneen tilapäisesti, mutta sama jatkui keskiviikkona. Kävin keskiviikkoiltana näyttämässä puhelintani Windin liikkeessä ja myyjä tarkisti, että APN-asetukseni olivat oikein. Koska niissä ei ollut mitään vikaa, nainen käski vain soittaa asiakaspalveluun, koska ei osannut itse sanoa, mistä kiikastaa. Kysyin vielä erikseen, osataanko asiakaspalvelunumerosta palvella minua englanniksi, ja hän sanoi että kyllä. Yritin myöhemmin kotona soittaa asiakaspalveluun, mutta tottakai automaattinen puhelunohjaus asiakaspalvelussa oli italiaksi, joten en päässyt ensimmäisen numeron painamista pidemmälle. Ajattelin ensin pyytää Michaelia auttamaan minua puhelunohjauksesta läpi, mutta sitten aloin katsomaan MyWind-sivuani, jossa on siis liittymäni tiedot. Sen mukaan olin muka käyttänyt jo lähes melkein kokonaan sen rahan, jota olin tilille ladannut liittymän ostaessani, ja liittymätyypiksi minulle oli merkattu eri liittymä kuin olin ostanut. Menin seuraavana päivänä liikkeeseen kysymään uudelleen, mistä on kyse ja myyjänainen soitti asiakaspalveluun. Kolmen puhelun jälkeen hän sai selville, että liittymän minulle myynyt poika oli rekisteröinyt minulle väärän liittymätyypin, johon ei kuulunut siis ollenkaan mobiilidataa. Nainen antoi onnekseni suoraan uuden SIM-kortin tilalle ilman tappelua ja pahoitteli tapahtunutta. Kolme päivää ilman puhelimen nettiä kaupungissa, jota en oikein tunne, oli melkoista helvettiä, mutta kävelemällä ilmaisille wifi-yhteyspaikoille sain aina selvitettyä bussiaikatauluja ja muita asioita. Numeroni tottakai vaihtui, mikä oli hieman ikävää kesken asunnonhaun (olin tottakai antanut vanhan numeroni kaikille vuokranantajille), mutta olen tyytyväinen, etten joutunut taistelemaan enempää liikkeessä.

Ilman toimivaa 3G:tä olen jounut ravaamaan 

Piazza Maggiorella ja kirjastojen tiloissa hakemassa verkkoa,

 jotta olen saanut Google Mapsin aikatauluista otettua screenshotteja. 

Puhelinepisodi oli turhauttava, mutta on myös ihan kivoja juttujakin tullut nyt. Ensimmäinen kurssini alkoi tällä viikolla ja vaikka olenkin kurssilla vähän pihalla (siitä huolimatta, että se sentään pidetään englanniksi), niin olen tutustunut siellä yhteen ranskalaistyttöön. Tunnemme olevamme samassa veneessä, koska hänelläkin on ollut hieman vaikeuksia löytää asunto kaverinsa kanssa, eivätkä puhelinliittymäasiat ole hänenkään kohdalla menneet ihan putkeen. Hän myös ikävöi kissaansa ;) Hän joka tapauksessa laittoi minulle eilen viestiä, olisinko kiinnostunut lähtemään Venetsiaan hänen ja parin kaverinsa kanssa. TOTTAKAI! I'M MAKING FRIENDS! Jei! Olin sopinut toki, että näkisin yhden asunnon lauantaina, mutta otin vuokranantajaan pikaisesti yhteyttä ja kysyin voitaisiinko tavata lauantaiaamuna 8lta, ennen kuin junani Venetsiaan lähtisi klo 9.20. Hänelle sopi, joten here I come Venice! :) <3 Venetsiassa on nyt karnevaaliaika menossa, joten pitäisi olla sitäkin mielenkiintoisempaa käydä siellä päiväreissun verran :)

Viikonloppuisin kaupunki herää eloon ihan eri tavalla. Kadut täyttyvät katuartisteista ja turisteista.

Olen myös äärimmäisen hämmentynyt aiemmin tapaamani pojan hyväsydämisyydestä (se joka auttoi liittymän ostossa). Hänelle selvisi eräässä Facebook-keskustelussamme, että asun Michaelin kanssa. He ovat kuulemma ystäviä (kuinka pieni maailma voi olla??), ja kun kerroin, että Michael oli luvannut ettei potkaise minua kartanolle jos jään asunnotta, poika ilmotti lempeästi että "If he does, I will kick his ass." Ihanaa, kun on joku, joka pitää minunki puolia täällä. Hän myös aiemmin lupautui soittamaan kanssani Windin asiakaspalveluun, jos en saisi hoidettua 3G-ongelmaani liikkeessä. Ja kaikkein uskomattomin juttu, mitä hän teki: hän kysyi minulta yhtenä päivänä, joko olen löytänyt pyörän. Vastasin, että en ja hän sanoi käyneensä yhdessä pyöräliikkeessä etsimässä minulle pyörää. Hän sanoi, että siellä halvin oli ollut 80 e ja koska budjettini on noin 50 e luokkaa, hän ei ollut hankkinut sitä. Mutta aivan uskomatonta. Kuka oikeesti näkee noin paljon vaivaa tuntemattoman ihmisen puolesta? Ei kukaan ainakaan Suomessa. Sanoin hänelle, ettei tekisi liikaa töitä pyörän etsimisen eteen, sillä minulla inhottaa olla näin paljon vaivaksi. Hän vain vastasi, että don't worry, I do so for everybody. Uskoni ihmisiin on hieman palautumassa.

Italiassa ymmäretään myös hyvän päälle 

Kemiat vuokraisäntäni kanssa ovat nyt myös vähän paremmalla mallilla. En ole unohdellut valoja päälle. Hän edelleen tosin ajattelee, että olen toivoton. Hän kädestä pitäen näytti, miten pyykkikonetta käytetään, jotten aiheuttaisi katastrofia. Ja ovien ja porttien lukot ovat edelleen minulle täällä selvästikin ongelmallisia. En meinaa millään muistaa, mihin suuntaan missäkin ovessa avainta pitää kääntää. Vessan lukko asunnossa on siitä mielenkiintoinen, että se pyörisi melkein loputtomiin molempiin suuntiin, sekä lukitessa että avatessa. Tänään väänsin avainta ensin väärään suuntaan, kun yritin lähteä pois vessasta, jonka jälkeen jouduin ronklaamaan sitä toiseen suuntaan useamman pyöräytyksen ja kokeilemaan välillä avautuuko ovi. Michael kuunteli seinän takana omassa huoneessaan mielenkiinnolla taistoani. Päästyäni ulos hän kajautti "Jesus Christ, woman!" Kanadalainen tyttö sai hyvät naurut.  Mike tuli vielä erikseen tiedustelemaan "Is there any door you have no problem with?" Hieman suivaantuneena totesin että "But I got it figured out! I didn't even kick the door down." Nii kerta.

Vielä yksi ihmetyksen aihe tähän päivitykseen Italian tavoista. Minulle kerrottiin, että alle 26-vuotiaat voivat ostaa 27 eurolla bussiin kuukausilipun. Menin nohevana likkana sellaisen ostamaan yksittäisten lippujen loputtua ja saatuani lipun käsiini hämmennyin tosissani, sillä siinä ei ollut minkään näköistä magneettiraitaa, kuten yksittäisissä lipuissa. Se oli kutakuinkin vain paperinpala. Menin sen kanssa bussiin ja mietin pitäisiköhän se syöttää lipunlukulaitteeseen (täällä bussikuskit eivät siis tarkista tai myy lippuja, liput vain syötetänn lippulaitteisiin, jotka nielaisevat ne leimattavaksi). Koska lipussa ei ollut magneettijuovaa, päättelin sen riittävän, että kannan lippua mukanani. Ihmettelin myös hieman, kun lipussa ei ollut minkäänlaista päiväystä tai mitään, josta voisin tietää, kuinka kauan lippu on voimassa. Matkustin siis yhden reissun tällä lailla. Myöhemmin lähetin Yosefille kuvan lipusta ja kysyin, näyttääkö se hänestä siltä niin kuin pitäisi ja mistä voin tietää kauanko se on voimassa. Hän rupesi nauramaan ja kysyi, että joko validoin sen. Do what???  Hän kertoi, että validoin lipun laittamalla sen lukulaitteeseen ensimmäisen kerran ja kone rekisteröi sen saman kuun lipuksi. Eli lippu ei ole voimassa ensimmäisestä leimauspäivästä katsoen 30 päivää, vaan jos olisin työntänyt lipun lukulaitteeseen, se olisi ollut voimassa vain tammikuun loppuun asti. Ja käytännössä, jos joku menisi työntämään lippunsa ensimmäistä kerta laitteeseen 31.1., olisi hän maksanut yhden päivän matkustamisesta 27 e. Opiskelijalippuni kanssa minun on kuulemma myös pidettävä henkkareita mukana, sillä busseissa kulkee melko paljon tarkastajia, jotka tsekkaavat, että sinulla on oikeus opiskelijalippuun ikäsi puolesta. Oikiasti ihmiset?! Mistä tällasia asioita ois tarkotus tietää?? Onneksi joku asia meni kerranki niinku kohtuudella, enkä ollut validoinut lippuani. Teen sen siis helmikuussa ja ostin nyt 10 kerran lipun loppuviikkoa varten.

Olipa taas melkonen tekstioksennus. Toivotaan, että seuraavan viikonlopun jälkeen minulla on asunto ja mahtava kokemus Venetsiasta takanani. Arrivederci!

Ensimmäinen ostamani pizza! 
Ja vasta viikon asumisen jälkeen. 

It's so greasy. Mutta oli hyvää. 

(Vaikkei siihen saanu ananasta  )

Ps. Pahoittelut ettei melkein yksikään kuvista liittynyt teksteihin millään tavalla, mutta on kivempi laittaa kuvia kivoista jutuista kun ankeista jutuista ;)

Disaster. Part 1.

Ensimmäinen viikko Bolognassa on vierähtänyt. Tsiisus madöfakin kraist. En tiiä voiko tätä nyt varsinaisesti kulttuurishokiksi kutsua, koska kaikesta oli jo varoiteltu etukäteen, mutta jos pienen, uuteen maahan muuttaneen ihmisen matkan varrelle voidaan asettaa vastoinkäymisiä, niin niitä on kans asetettu. Lunta on tullu tupaan ja suorastaan kolalla pukaten. Nyt alkaa ehkä jo pieniä auringonsäteitä pilkistää pilvien takaa, mutta oon tän viikon jälkeen hieman skeptinen sitä ajatusta kohtaan, että asiat suttaantuis tästä eteenpäin ongelmitta. Yritän löytää siis pieniä positiivisia asioita päivistä, ettei tule liian isoja pettymyksiä. Kuten esimerkiksi eilen Bolognan pääaukiolla Piazza Maggiorella pulu yritti tähdätä kakkapalleronsa minuun. EI OSUNUT. Olin satavarma että toinen tulee perään ja läsähtää ottaan, mutta ainoa miina levis 15 sentin päähän. Päivän positiivinen 

Italian katumarkkinoilta saa jo mansikoita! 

Niitä on ihan mukava nautiskella Piazza Maggiorella, 

ainaki niin kauan, kun pulut eivät kaki päälle.

En oikein tiedä edes mistä lähteä purkamaan koko vyyhtiä. Viikko sitten torstaina saapuminen Bolognaan meni oikein hyvin, mutta perjantaina olin todella eksyksissä. Minun piti käydä ilmoittautumassa yliopistolle ja ajattelin, että saisin sieltä lisäinfoa sen suhteen, miten asiat tässä kaupungissa toimii. Käytännössä minut kuitenkin vain rekisteröitiin kv-toimistossa saapuneeksi ja lyötiin lappu käteen, että maanantaina on tervetulotilaisuus, mene sinne. Menin btw sinne maanantaina, ja se oli kutakuinkin puolen tunnin info, jossa kerrottiin vain asioita koekäytäntöihin liittyen. En ollut sen jälkeen siis yhtään fiksumpi sen suhteen, miten esimerkiksi bussilla liikutaan; voiko bussiin vain astua ja maksaa siinä, vai pitääkö liput ostaa etukäteen jne.

Olin käsittänyt yliopiston nettisivuilta, että tarvitsisin verokoodin (= codice fiscale) sopimuksia ja puhelinliittymän hankintaa varten, joten päätin suunnistaa yliopiston omalle "codice fiscal -deskille". Sieltä minulle kuitenkin sanottiin, että henkilö joka hoitaa veronumeroasioita, on paikalla vain keskiviikkoisin. Jos haluaisin veronumeron aiemmin, minun pitäisi mennä kaupungin ulkopuolella olevaan toimistoon. Deskiltä sanottiin, että toimisto on auki aamuisin klo 11.45 saakka ja iltapäivisin klo 14.30 alkaen. Päätin mennä käymään iltapäivällä ja kulutin aikaa kaupungillla harhaillen. Etsin mm. pankkiautomaattia ainakin tunnin.  Täällä valtaosa automaateista on hämysti piilotettu pankkien sisälle, joten sitä tietämättä en millään meinannut löytää yhtäkään automaattia. Ilman italialaista puhelinliittymää minulla ei ollut puhelimessakaan nettiä, että olisin voinut Google Mapsista tarkistaa, missä lähin automaatti on. Lopulta löysin heikon yhteyden kaupungin ilmaiseen wifiin ja sain selville, että Italiassa automaatteja kutsutaan nimellä bancomat ja tätä tietoa hyväksikäyttäen sain Mapsista lähimmän automaatin sijainnin. Victory! 

Kaupungissa harhailulla on se hyvä puoli,
 että saa ihastella kaikkia herkullisia hedelmäkojuja ja 
tiirailla pienten kahviloiden ikkunoista sisään.

Pankkiautomaattiepisodin jälkeen suunnistin turisti-infoon, josta minut ohjattiin lähimmälle taksipysäkille. Karautin taksilla verotoimistolle, jonne matkaa oli noin 5 km. Yritin pyrkiä toimistoon sisään, mutta missään ei ollut suoraa sisäänkäyntiä. Eräs nainen lasitoimiston sisällä katseli epätoivoista haahuiluani ja tuli palveluluukulle kysymään italiaksi, mitä haluan. Sanoin tarvitsevani verokoodin ja nainen alkoi kimittämään jotain italiaksi. Kun elehdin, etten ymmärrä, sain kutakuinkin vastaukseksi no-no-no-no-no, too late, too late. Sitten hän huitoi ikkunassa olevaa aukioloaikailmoitusta, joka oli italiaksi. En ymmärtänyt siitä mitään, mutta tulkitsin lopulta, että ilmeisesti toimisto on auki maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin vain aamuisin, ja iltapäivisin vain tiistaisin ja torstaisin. Siinä sitte oltiin. Kutakuinki keskellä ei mitään, ei taksitolppaa missään, ei tietoa mistä voisi soittaa taksin, eikä mitään hajua siitä miten bussisysteemi kaupungissa toimii. Jouduin talsimaan koko viiden kilometrin matkan takaisin kaupunkiin hiertävissä talvikengissä. Ei siinä mitään, mutta olin aiemmin päivällä talsinut pitkin kaupunkia jo toiset 5 km. Jalat huutaa edelleen hoosiannaa.

Jalkapohjan mojovat rakot perjantaisen 

verotoimistoseikkailun jälkeen. 

Pelkästään pankkiautomaattien löytäminen ei ole hankalaa, vaan myös kaikki ruokakaupat olivat minulta totaalisen hukassa. Tuntien pyörimisen jälkeen keskustassa menin turisti-infoon kysymään apua ja he hieman ihmetellen merkkasivat minulle karttaan pari putiikkia, joista toinen oli suunnilleen kulman takana. Tyypillistä. Nyt onneksi tunnistan jo parin tavallisimman kauppaketjun logot täällä, enkä ole kuolemassa nälkään.

Italiassa on paljon kivoja kahviloita.

Latte Macchiatto ja rucola-brie-kinkkusämpylä, 

tuoreeltaan valmistettuina :)

Yhteiselo vuokraisäntäni kanssa väliaikaismajoituksessa ei lähtenyt myöskään kovin ruusuisesti. Hän on oikeastikin aika pihi, sillä hän huomautti minulle siitä, että olin unohtanut vessan valon päälle. Seuraavana päivänä tarkistin, että vessan valot oli sammutettu, mutta sitten unohdin sammuttaa keittiön valot, ja siitäkin tuli sanomista. Epäilen hänen myös pitävän minua hieman tyhmänä, sillä sain tosissani taistella kahdella ensimmäisellä kerralla asunnon oven lukon kanssa, ja hän lopulta joutui molemmilla kerroilla päästämään minut sisään kuunneltuaan tovin ähinääni oven toisella puolen. Hän ei voinut uskoa, miten oven avaaminen oli niin hankalaa minulle, kun hän itse vain pienellä yksinkertaisella ranneliikkeellä nytkäytti avainta vasemmalla ja ovi suorastaan lennähti auki. Tajusin lopulta, että työnnän avaimen liian syvälle lukkoon ja siksi se ei oikein osu lukon hampaisiin. Onneksi tähän kämppään tuli tällä viikolla toinenkin tyttö asustelemaan sohvalle ja hänellä oli vastaavia ongelmia. Sain vuorostani opettaa hänelle, miten lukko toimii. Ja hän ystävällisesti puolusti kunniaani vuokraisännälle. Asuntoon tullut toinen tyttö on Kanadasta, hän on tullut Bolognaan etsimään englannin opettajan töitä. Hän on todella mukava. Oloni on ollut paljon avoimempi ja kotoisampi hänen saapumisensa jälkeen, olen uskaltanut kommunikoida vuokraisännänkin kanssa enemmän, kun tyttö mukavasti tasapainottaa kemioita asunnossa :)

Vau, tää teksti alkaa tosissaan paisua. Mutta tää oli vasta alkua, verotoimisto, kadonneet pankkiautomaatit ja ruokakaupat sekä nihkeilevät isännät ovat olleet todella kevyitä vastoinkäymisiä. Suomessa ollessani sain etukäteen sovittua, että saisin erään todella kivan huoneen omalla kylpyhuoneella keskustan laitamilta helmikuun puolesta välistä alkaen. Varasin alunperin nykyisen Airbnb-huoneen vain tammikuun loppuun, sillä en halunnut maksaa niin korkeaa varausmaksua etukäteen, mitä hän olisi pyytänyt kolmesta viikosta. Sovimme vuokraisännän kanssa tammikuun alussa, että maksan pienemmän varausmaksun ja hän pitää huoneen varattuna minulle tammikuun loppuun asti. Jos sen jälkeen hänen asuntoonsa ei olisi tulossa muita, jäisin hänen luokseen helmikuun puoleen väliin asti. Muussa tapauksessa etsisin toisen väliaikaismajoituksen kahdeksi viikoksi. Noh, epäröintini varausmaksun kanssa maksoi minulle sen, että vuokraamaani huoneeseen on tulossa toinen henkilö asumaan 1. helmikuuta alkaen. Yritin siis viikonlopun aikana etsiä toista majapaikkaa kahdeksi viikoksi huonolla menestyksellä.

Seuraava takaisku oli kuitenkin vielä ankarampi. Tyttö joka vuokraa huonetta, johon minun oli tarkoitus muuttaa 15.2. alkaen, käski minun ottaa yhteyttä, kun olen saapunut Bolognaan. Laitoin hänelle viestiä viime perjantaina, eikä hänestä kuulunut mitään. Lauantaina yritin soittaa hänelle, mutta hän ei vastannut puheluuni. Laitoin perään viestin, että voisitko ilmoittaa jotain, sillä olen huolissani siitä, onko huone edelleen saatavilla. Hän vastasi, ettei ole parhaillaan Bolognassa ja soittaa minulle seuraavalla viikolla. Maanantaina sitten laitoin hänelle viestin, voisiko hän ilmoitella etukäteen milloin suunnittelee soittavansa, sillä minulla on iltaisin luentoja. Hänen lähettämänsä vastaus veti todella maton jalkojen alta. Hän ilmoitti, että tyttö joka asuu kyseisessä huoneessa nyt ei olekaan lähdössä vielä mihinkään, vaan hän jää vielä ehkä kuukaudeksi.

Olen nyt siis maanantai-illasta asti etsinyt uutta asuntoa paniikinomaisesti. Varaukseni Airbnb-asunnossa päättyy tämän viikon sunnuntaina, joten hätä on ollut melkoisen kova. Hostellit ovat täällä todella kalliita, 40 euroa yöltä neljän hengen jaetuissa huoneissa, joten niihin meneminen on todella huono vaihtoehto. Juttelin maanantai-iltana vuokraisäntä Michaelin kanssa tilanteestani ja hän ystävällisesti tiivisti tilanteeni: So you're a disaster. Mitäpä sitä kiistämään tosiasioita. Yes, basically I am. Yllättäen Michael kertoi, että hän on lähdössä maanantaina viikoksi reissuun, joten tarpeen vaatiessa voin punkata vielä yhden viikon hänen luonaan ja sen jälkeen sohvakin on vapaa, jos täysi helvetti jyllää. Hän saattaa olla välillä melko suora sanoissaan, mutta pehmitti sydämeni täysin todetessaan, että "Basically I'm saying I'm not gonna kick you out on the street." Thanks, really appreciate it 

Näkymät väliaikaismajoituksen ikkunasta. En valita. 

Alhaalla näkyvässä puutarhassa leikkii lisäksi päivittäin hurmaava kissimirri. 
Lintujen jahtaaminen ja niiden perässä hyppiminen on sen mielipuuhaa

Taidan jakaa tän tekstin kahteen osaan, että joku jaksais lukea loppuunkin :D So, this is the end of the part one.

Lähtö.

Keskiviikkoiltana oli melkoisen surrealistiset fiilikset, kun pakkailin matkalaukkuja – tai pikemminkin tyhjensin niitä 8 tunnin ajan aamuyötä myöten (tavaroiden kasaaminen ei ollut ollenkaan ongelmallista, vaan siinä kohtaa meni sormi suuhun, kun laukkujen painorajat tulivat vastaan ja piti keksiä, mitä jättää pois). Lähtöä on tehty tietyllä tavalla viime keväästä asti, kun Erasmus-vaihdon hakuprosessi käynnistyi silloin. Syksyllä saapui vahvistus lähdöstä ja marras-joulukuu menikin matkajärjestelyiden ja majoituksen etsinnän parissa. Joulukuun aikana tuli vietettyä muutama uneton yö, kun alkoi hitaasti tajuta, että sitä ollaan oikeasti lähdössä yksin toiselle laidalle Eurooppaa. Vasta laukkuja pakatessa iski kuitenkin paniikki; mitä hittoa mie oon tekemässä. Kotiin jäivät kissa ja hellu ihmettelemään, että tullekohan se emäntä vielä joskus kotiaki.

Torstaiaamuna ei auttanut muuta kuin raahata laukut raskain mielin autoon ja suunnata Oulun lentokentälle. Koko aamu meni kyyneleitä vuodattaessa. Turvatarkastuksen nainen tuijotti ihmeissään, kun silmät ja nokka valskaten keräilin tavaroitani hihnalta ja onnettomana heilutin vielä viimeiset vilkutukset hellulle, joka surkeana seisoskeli aulassa. Ollaan sitä ennenki asuttu kuukausia erillään, kun työpaikat on olleet eri paikoissa, mutta silloin oman kullan kainaloon ei ole ollut muutamaa sataa kilometriä pitempi matka. Silmät valuivat vielä portillakin koneeseen astumiseen saakka.

Helsinkiin päästyäni alkoi rumba matkatavaroiden kanssa uudelleen. Oulu-Helsinki välin lensin Norwegianilla, jolla ruumaan menevän laukun painoraja on 20 kg ja käsimatkatavaran 10 kg. Seuraavat etapit lentäisin SAS:illa, jolla painorajat ovat 23 kg ja 8 kg. Eli käsimatkatavaroista piti nakella tavaraa kolmen kilon edestä vähemmäksi. Todellisuudessa käsimatkatavarani painoivat varmaan 14 kg yhteensä, sillä jemmasin Oulussa pieneen selkäreppuun (jonka saa laittaa edessä olevan istuimen alle) tavaraa melkein viiden kilon edestä. Jännitys tiivistyi jättäessäni ruumaan menevää matkalaukkua SAS:sin pisteelle: meneekö laukku läpi, vaikka siinä on 200 g ylimääräistä painoa? Omatoiminen Baggage Drop herjasi liiasta painosta, mutta SAS:in check-in -tyttö ystävällisesti vastaanotti laukun, sillä ylitys oli niin pieni.

         Kööpenhaminan lentokentältä – Starbucksin myyjä puhui 

 yllättäen suomea tunnistettuaan nimeni suomalaiseksi.

Oli kuulemma asunut siellä itsekin :)

Helsingistä lensin Kööpenhaminaan, jossa jouduin odottelemaan reilun viiden tunnin ajan. Köpiksessä fiilikset olivat jo paremmat. Olo oli suorastaan kotoisa, kun ymmärsi ruotsin pohjalta jonkin verran kieltä, jota ympärillä puhuttiin. Matkustus Bolognaan kesti yhteensä yli puoli vuorokautta: olin lopulta Bolognan lentokentällä illalla vähän ennen kahdeksaa paikallista aikaa. Italiassa ollaan tunti Suomen aikaa jäljessä. Lentokentältä kulki näppärästi lentokenttäbusseja 11 minuutin välein keskustaan, joten pääsin sillä rautatieasemalle asti. Rautatieasemalla oli taksitolppa, josta sain napattua taksin majapaikkaani. Taksikuski ei ymmärtänyt juuri englantia, mutta perille päästiin.

Noin yhdeksän aikoihin seisoin majapaikkani portilla. Majoitun väliaikaisesti Airbnb-kohteessa irlantilaisen miehen luona. Asunnossa on keittiö-olohuone, kylpyhuone, parveke sekä kaksi makuuhuonetta, joista toinen on minun käytössäni. Huoneeni on mukavan iso ja parisängyllinen, mutta todella kylmä. Isäntäni on ilmeisesti pihi, sillä hän pitää pattereita päällä vain muutaman tunnin päivässä. Sänkypeitto on onneksi valtava ja paksu, joten en ole palellut öisin. Isäntä on muutoin onneksi ystävällinen ja huolehti saapuessani, että sain syötävää ja juotavaa ennen nukkumaamenoa. Peiton alle kaivautuessa piti kuitenkin vielä rutistaa hellun yöpaita kainaloon ja tirauttaa pari ikävän kyyneltä päälle. 

Seuraavassa postauksessa kerron enemmän, miten elämä Bolognassa on lähtenyt käyntiin.

Huoneeni Bolognassa