Long time no seen!

Otsikkokin sen jo sanoo, ei ole tullut toviin ilmoteltua kuulumisia. Ja kun sanon toviin, nolona totean, että viime postauksesta vierähti krhm 3 kuukautta. Ja vielä ku itekseni päätin, että minä ainaki kirjotan sitte säännöllisesti kuulumisia. Puolustelen nyt kuitenkin itseäni sillä, että kun elämässä riittää näin paljon vauhtia, mitä omassani on ollut, ei siinä ehdi istua alas naputtelemaan. Pitää antaa virran viedä ja nauttia vauhdin tunteesta. Blogin kirjoittaminen on melko aikaa vievää puuhaa, ja kun joka ilta on johonkin päin menossa, en ole kyennyt istumaan alas koneen äärelle ajatuksen kanssa. Yritän ny viimein putkauttaa jossain määrin koherentin tekstinpätkän ulos.

Muun muassa oma hellu on käyny 

pariin otteeseen pitämässä mua kiireisenä. 

Taustalla näkyy Bolognan kauniit punaiset katot.

Maaliskuun alussa pääsin viimein muuttamaan lopulliseen asuntooni keskustan liepeille. Vaikka vieressä olevalta isolta tieltä tulee melko paljon meteliä, en ole silti katunut päätöstäni hetkeäkään. Olen ollut käytännössä melkein joka ilta ulkona kavereiden kanssa, joten on ollut mahtavaa, kun ei ole tarvinnut miettiä miten pääsen kotiin; voin vaan nopeasti polkaista pyörällä reilun kilometrin matkan ydinkeskustaan. Maaliskuun alkupuolella Bolognassa oli vielä melko paljon sateita ja silloin oli tympeämpää fillaroida, kun vaatteet olivat jatkuvasti kosteina. Nyt viimeiset pari kuukautta on saanut nauttia enimmäkseen auringosta ja reilun +20 asteen lämmöstä – muutamia ukkospäiviä lukuun ottamatta. Mutta omalla tavallaan nautin ukkospäivistäkin: silloin kun täällä jyrisee ja salamoi, niin sitten kans jytisee. Neljännestä kerroksesta on mahtava seurata, kuinka taivas repeää kerta toisensa jälkeen ja ikkunapuut helisee.

Uusi himpe

Lupailin viime postauksessa kertoa opinnoistani täällä. Tässä vaiheessa olen suorittanut jo melkein kaikki kurssini – enää on yhden raportin palautus edessä. Rehellisyyden nimissä maalis-huhtikuun ajalta ei opintoihin liittyen olisi ollut hirveästi sanottavaa; suurimman osan keväästä minulla pyöri vain yksi kurssi, ja siitä oli luentoja vain kahdesti viikossa. Heti tammikuun lopussa Bolognaan saavuttuani minulla oli yksi kauppatieteisiin liittyvä kurssi, Business Models in Creative Industries, mutta se toteutettiin hyvin intensiivisesti kolmen viikon aikana. Vaikka kyseisen kurssin luennot olivat pitkiä ja luokkahuoneen kuumuuden vuoksi myös hyvin puuduttavia, oli mahtavaa nähdä, kuinka korkeatasoista koulutusta Bolognassa on mahdollista saada. Opettaja oikeasti tiesi asioista, joista puhui ja häneltä löytyi valtavasti kokemusta luovalla alalla työskentelystä.

Hienointa oli kuitenkin kurssilla tehty ryhmätyö. Meidän piti esitellä jokin uusi ja mielenkiintoinen liiketoimintamalli luovilta aloilta. Opettaja erikseen toivoi, että dramatisoisimme esitelmämme jotenkin. Ja mehän dramatisoimme. Aiheeksi valikoitui Sofar Sounds -niminen järjestö, joka järjestää konsertteja ihmisten olohuoneissa yleisölle, joka valikoidaan hakemusten perusteella. Konserteissa ideana on, että kaikkien on keskityttävä vain ja ainoastaan esitettävään musiikkiin: ei puhumista tai puhelimella näpräämistä esitysten aikana. Esiintyjät ovat yleensä pieniä paikallisia bändejä, jotka etsivät ponnahduslautaa uralleen. Erityistä on myös se, että esitysten tulee olla akustisia. Yleisöön valitaan sellaisia ihmisiä, jotka voivat tuoda näkyvyyttä esiintyville bändeille, esim. blogaajat kirjoittavat keikkakokemuksistaan. Perinteisen PowerPointin väsäämisen lisäksi demonstroimme Sofar-konsertin. Kerroimme aluksi konserttiin liittyvät säännöt, minkä jälkeen kaksi ryhmästämme esittivät akustisesti kappaleen. Sofar-konseptiin kuuluu myös se, että konsertin aikana yksi esiintyvän bändin originaalikappaleista taltioidaan ja bändi saa kyseisen musiikkivideon oman markkinointinsa avuksi palkkiona esiintymisestään. Mekin siis taltioimme oman musiikkiesityksemme. Alla videonpätkä päivältä, jolloin vielä työstimme esitelmäämme.

Business Modelsin jälkeen ennen toukokuun alkua arkeani rytmitti vain italian kielen alkeiskurssi. Olen edelleen täysi noviisi kielen kanssa, mutta kurssista oli silti valtavasti hyötyä minulle. Selviän nyt ainakin perustavanlaatuisimmista arjen haasteista italiaksi, kuten kaupassa käynnistä, ravintolassa tilaamisesta ja typerän näköisenä nyökyttelystä tilanteissa, joissa tuntemattomat tulevat selostamaan säästä tai sinisten silmien ihmeellisyydestä. Muun muassa. Osaan myös tilata kantabaarissa drinkin, jonka nimi on 7 sanaa pitkä ja sisältää sanan vuohi. Baarimikko oli viimeksi minulle kovin ankara sen suhteen, että minun pitää kyetä ääntämään koko litania virheettömästi. Haasteesta sisuuntuneena hoin kyseistä vuohivirkettä viikkotolkulla unissanikin ja uhosin kavereilleni, että seuraavalla kerralla baarimikolta tippuu jalat alta. Vaivannäkö kantoi hedelmää: baarimikko heitti eilen yläfemmat liverrettyäni tilaukseni loppuun. I nailed it. (Ei, enkä ollut yhtään säälittävä ja kytännyt päivätolkulla, milloin kyseinen likka on töissä.)

Kuvan drinksut eivät liity vuoheen. 

Mutta olivat hyviä silti.

Jottei nyt syntyisi mielikuvaa, että oikiasti osaanki tätä kieltä niin kerrottakoon pienenä välikevennyksenä, että 90 % ajasta dialogit paikallisten kanssa menee enemmän ku reisille. Niinku tänään. Ku yritin korjata polkupyörääni, myös nimellä Elliraider tunnettu. Oon kohtalaisen varma, että paikallisilla miehillä on joku salainen sisäsyntyinen tutka, joka kertoo niille että hei, naapurin friidu on ny pulassa pyöränsä kanssa. Ja sitte ne syöksyy sinne pelastaan mut. Paitsi, että niiden pelastusyritykset tyrehtyy siihen, ku en ymmärrä, mitä ne puhuu mulle. Yritin korjata Elliraideriani kahteen otteeseen ja molemmilla kerroilla joku herrasmies hyökkäs jostaki. Ensimmäinen oli papparainen, joka ehti tiedustella lempeästi pyöräni tilannetta ennen ku karkasin tuhatta ja sataa paikalta epävarmasti mökeltäen, että joo hyvä tää on. Papalla nauratti. Illemmalla toinen herra yllätti mut väänteleämästä pyörän muttereita pihdeillä ja koki velvollisuudekseen hoitaa homman mun puolesta. Kovasti hän yritti myös ettiä mulle oikeankokosta jakoavainta autostaan, mutta kun ei löytyny, hän kehotti mua tulemaan ovensa taa seuraavana päivänä. Harmi vain, etten ikinä päässyt ihan selvyyteen, että mikä kerros ja mikä ovi. Tämän verran sisäistin hänen ohjeistuksestaan: ”Ymmärrätkö. Kinkku. Yksi, kaksi. Kinkku.” Jep, selevää ku pässinliha. Tai kinkku.

Kuvassa myös tarinassa mainittu 

italialainen kinkkulaji, speck.

Ja tässä mun pähee Elliraider, a.k.a. Pinkki pantteri.

Tähän kulminoituu mun sosiaalinen elämä. 

Ilman tätä ois hukassa.

Takaisin koulun penkille. Toukokuun alussa aloitin muutaman viikon mittaisen kurssin nimeltä Laboratory of Visual Arts Management. Arvelin kurssin sisältävän oppeja siitä, kuinka visuaalisissa taiteissa hallinnoidaan ja johdetaan asioita. Käytännössä kurssin keskiössä oli kuitenkin tutustuminen pariin Bolognan museoon sekä yhteen taidekommuuniin. Fokuksessa olivat heidän toimintatapansa sekä periaatteet näyttelyiden järjestämisen takana. Kurssin lopuksi meidän piti ideoida oma museo tai taidenäyttely. Kurssityön aihe oli hyvin vapaa, joten käytin tilaisuuden sumeilematta hyväksi. Oma kurssityöni oli nimeltään Galleria Purr – cats who went viral. Toisin sanoen ideoin gallerian internetin kissailmiöistä. Näyttelyssäni olisi mukana meemejä, giffejä, animaatioita, sarjakuvia ja kuuluisia kissoja, kuten Sämpy. Luonnollisesti gallerian yhteyteen tulisi kissakahvila. Crazy cat lady löysi tästä kurssista siis mitä parhaimman kasvualustan omille pilvien korkeuksissa liiteleville visioilleen :D

May I present, Gallery Purr.

Nyt varsinaisten kurssien päätyttyä minulla on enää jäljellä yhden raportin kirjoittaminen; olen kevään aikana tehnyt italialaisten opiskelijoiden kanssa tandemeita, eli toisin sanoen kahdenkeskisiä kielivaihtoja, joissa nämä opiskelijat ovat opettaneet minulle italiaa ja minä heille suomea. Tandemeista on ollut paljon apua oman kielitaidon kehittymisen kannalta, ja olen niiden kautta päässyt lisäksi tutustumaan aivan huippuihin tyyppeihin. Tandemeissa on mukavaa se, kuinka rentoja ne ovat. Olemme oikeastikin opiskelleet kielioppia ja teemoittain eri sanoja, mutta opiskelu on tapahtunut leppoisasti: milloin kahvikupposen, milloin aperitiivin tai viinilasin äärellä. Näiden sessioiden pohjalta pitäisi siis jonkinlainen fiksun kuuloinen ja koherentti raportinpoikanen rykästä. Vielä kun saisi aikaiseksi tutkia olemattomia muistiinpanoja kaikkien juusto- ja viinitahrojen alta…

Tältä näytti yksi tandem-tapaaminen 

Josko tässä olisi nyt tältä erää päivitetty nokko kuulumisia opintojen osalta. Noin niinku todisteena siitä, että olen minä ny oikiastiki täälä tehny jotain muutaki ku viiniä lipittäny 4 kuukautta. Sen ohella siis. Kotiinlähtö koittaa alle neljän viikon päästä. Ahdistus rinnassa kasvaa jo. Mutta siitä ja kymmenistä kevään aikana tehdyistä reissuista lisää kenties seuraavalla kerralla.  A dopo!

Tässä pientä esimakua reissukuvista. 

Toscanan Montalcino.

Capri

Cinque Terre, Corniglia